Muista aina mistä lähdit.

Tavoitteet. Ne on nykyään hyvin korostetusti yksityiselämässä, töissä ja treeneissä. On niin suorittamista ja pyritään paremmuuteen kokoajan. Asetetaan tavotteita, jopa unelmia, ja pyritään niitä kohti. Tämä on tietysti hyvä asia, tiettyyn pisteeseen asti. Sittenkun et muista nauttia saavutuksistasi etkä elää hetkessä, vaan pyrit vain kohti tavotteita ei homma olekkaan ihan niin kivaa. Vai onko?

Voi olla, että jollekulle se sopii, mutta varmasti heille sopisi myös tietty rentous hommaan. Se usein puhuttu kultainen keskitie siihenkin. Jos olet liian ylpeä "olen paras"-asenteella, tuskin jaksat kehittyä. Mutta jos olet aina "olen huono, enkä riitä. Pitää kehittyä huimasti!" etkä huomaa jo kehitystäsi on se raskas taakka ja se saattaa viedä elämänlaatuasi.

Itse olen ehdottomasti suorittaja. Töissä, yksityiselämässä ja salitreenissä. Paineet on joskus kovatkin,vaikka ihmissuhteissa! Ja niistä saa paljon päänvaivaa, vaikka tiedän, että ihmissuhteet osaan hoitaa. Mutta joskus tulee spekuloitua liikaa. Se lienee normaalia varsinkin naisten maailmassa, mutta ärsyttävää! Silti ihmissuhteet harvemmin tuottaa mulle sen kummempaa päänvaivaa ja ne harmithan on helppo puida kyseisen henkilön kanssa onneksi läpi.

Töissä mun suorittaminen on vielä siedettävää. Päiväkohtaiset tavoitteet ja jos niihin en pääse ei se enää nukkumaanmennessä niin ketuta. Aina tulee uusi työpäivä ja silloin voi onnistua tuplaten!

Treeneissä? Ehei. En ikkään tyytyväinen. Aina pitäisi kehittyä, kehittyä ja kehittyä tottakai. Parisen viikkoa sitten katsoin Juttaa ja puolenvuoden super dieettejä. Siinä oli isokokoinen nainen ja paino haittasi jo elämänlaatua. Nainen oli aikalailla rapakunnossa. Teki muuten uskomattoman muutoksen kyseinen nainen ja se jakso saikin mut herkistymään. Näin vanhan itseni sen pienen hetken ja onneksi näin.

Alakoulussa käytin pitkään tarralenkkareita. Ne oli helppo laittaa kiinni, kun nauhoissa meni aina niin kauan. Ja kun oli kauan alhaalla se hengästytti. Alakoulussa haaveilin lastenvaateosastosta ja yläasteella haaveilin, että voisin ostaa vaatteeni nuorten osastolta. Seiskaluokalle mennessäni löysin jopa ihanan pinkin xl-paidan, mutta siinähän mua haukuttiin huoraksi ja osasin sitten jotenkin vihata sitä paitaa. Olin varma että se oli syy vihaan. Mä olin isoimmillani kuitenkin kokoa 42 (vaiko 44..) niin ei ihme ettei se pukenut. Olisi sen voinut kyllä nätimminkin sanoa!

Mun suurtakin suurempi tavoite oli olla normaalipainoinen ja myös  nähdä varpaat mun vatsan alta! Monesti kurkin suihkussa et joko näkyy mutta ehei. Siinä se pullee vatsa oli ja pysyi. Tai oikeastaan mun vatsalla oli nimi, sen nimi oli pitkään tami.

Mitä sitten liikkumiseen ja voimiin tulee niin pitkänä haaveena oli myös saada sellaiset voimat, että saisin pilttipurkin auki ilman auttamista lusikalla, limsakorkin auki tai vedettyä leuan! Tai hölkätä viisi minuuttia kauemmin! 18 vuotiaana kun alotin liikkumisen halusin, että minusta näkyy että urheilen. Halusin että kun kumarrun sitomaan kengännauhoja toppi päällä niin oikeassa valossa joku näkee mun selkälihakset! Silloin ajattelin että siinä kunnossa kun olisin niin olen koko loppuelämäni tyytyväinen ja ylpeä saavutuksistani! Ja  halusin saada tehtyä käsipainoilla hauista kun paino painaa 10kiloa. Ja jalkaprässiin 100 kiloa! Vuosi sitten toivon, että joku päivä tämä ämmä vielä kyykkää ilman selkäkipuja, vaikka sitten ihan vain omalla ruumiinpainolla.

Runsaan painonpudotuksen jälkeen toivoin ja rukoilin, että saisin aineenvaihdunnan ja hormonitasapainon takaisin.

Sokerikoukusta olisi myös ihan sairaaan siistiä päästä. Ja salasyöpöttelystä, joka oli muuten useemman vuoden ongelma. Olisi ihanaa kieltäytyä ilman ongelmaa ja niin, että se olisi ihan luontaista!

Nuo haaveet ovat vanhoja. Osa jopa todella vanhoja ja osa lähempänä tätä päivää. Ja kun mietin niitä niin olen saavuttanut niistä joka ikisen. Siis joka ikisen ja monessa paukutettu jo reilusti ylikin!

Kun mietin näitä asioita mun kehoon tulee lämmin olo. Tyytyväisyys ja ylpeys. Mutta musta ylpeys on ok jos se ei kilahda hattuun ja osaa silti olla nöyrä.

On totta, että haaveet ja tavoitteet kasvaa ja mun nykyiset treenitavoitteet on jo kovat. Ne vaatii omistautumista ja ne vaatii sen, että opin treenaamaan jopa triplasti kovempaa. Mutta vaikka ne veisi vuosia niin miksen pystyisi niihin nyt kun olen pystynyt ennenkin tavoitteisiini?

Se miksi halusin jakaa nämä mietteet on se, että moni manaa monesti "hitsi kun en alottanut aiemmin!" tai "Hitsi tuo kehittyy nopeempaa" Hei! Pääasia että aloitit ja tiedätkö mitkä ovat olleet toisen lähtökohdat? Niin, tuskin tiedät joten keskity vain omaan hommaasi, älä unohda omia onnistumisiasi ja älä ikkään luovuta!:)

Nyt kun lopetat tämän postauksen anna itsellesi ainakin viisi minuuttia aikaa. Mieti tarkkaan ja kunnolla  mitä olet jo saavuttanut. Oli asia mikä hyvänsä. Ja tunne ylpeyttä. Uskokaa pois, sen jälkeen jaksaa painaa taas entistä lujempaa kohti uusia tavotteita nöyränä..mutta hymyssä suin ja pieni pilke silmäkulmassa. ;)

Kauniita unia kaikille! Tämä lähtee nukkumaan, että jaksan huomenna haastaa rinnan ja hauberin salilla!