Kuinka oppia rakastamaan itseään?

Otsikon kysymys on yllättävän haasteellinen kun miettii nykyaikaa ja varsinkin Suomessa elämistä. Ensinnäkin media toitottaa sitä täydellistä, mahdotonta, ihannekroppaa ja jos olet vähäänkään kauniimpi/paremmassa kunnossa kun sinua katsoja niin jopa kateelliset huutelee. Sua suoraasanoen lytätään maaha ja jotkut jopa nauttii siitä!

Tottakai tätä lyttäämistä on taas kaikessa. Siis tottakai kun Suomessa eletään! Työt, ihmissuhteet, unelmat, harrastukset, elämänmuutos. Onhan lyttäystä muissakin maissa,mutta mikäli minä tunnen ulkomaalaisia ketkä ovat tänne muuttaneet rakastan heidän empatiakykyä ja halua auttaa sekä neuvoa. Tosin ne ihmiset ovat tulleet maista, jossa se eläminen ja hyvinvointi ei ole niin itsestäänselvyys. Heillä siis tuskin on ollut aikaa miettiä miksi muilla on paremmin kuin heillä. He ovat oppineet puhaltamaan yhteen hiileen.

Itse olen pyrkinyt myös olemaan ilman kadehdintaa ja auttamaan kavereita ja ystäviä niin hyvin kuin osaan. Lisäksi haluan muistaa kertoa kuinka välitän ja jos vaikka ikävöin niin sanon sen!
Se on itselle itsestäänselvyys, mutta moni yllättyy siitä. Se on aika surullista, kertoo juurikin meidän kultuurista. Mutta tosin jos joku auttaa minua ja suojelee pahalta kuin kukkaa kämmenellä, niin itsehän siinä myös hämmennyn. Ei sellaseen ole tottunut täällä! (Ne onkin pirun ihania ihmisiä ketkä niin on mulle tehneet ja vissiin varmaan aion pitää ne mun lähellä!)

Voisi luulla, että poikkean aiheesta, mutta mielestäni oon asian ytimessä ja siitä mikä suuresti vaikuttaa siihen, mitä ajattelet isestäsi. Muut ihmiset. Mikäli sulla on tsemppaava, välittävä ja kannustava kaveripiiri niin hyväksyt itsesi helpommin niin, kuin että ne ei ymmärtäisi sua. Tai jos olette toistenne tukena, tuskin tulee ajanjaksoa millon kaikki on perseellään. Sillä jos on ympärillä ihmisiä, joilla kaikilla kaikki on huonosti niin näkyyhän se suhtautmisessa elämään ja asenteessa. Ja uskokaa tai älkää, se tarttuu.

Itselläni ja parilla läheisellä kaverilla oli vähän vaikeampi syksy/talvi ja vaikutti muuten koko kaveri poppooseen. Toinen toisensa jälkeen ajoi ittensä loppuun kun jelpattiin toisia. Lopussa auttoi osalle vain ammattiapu. Mutta oli ihanaa ja hienoa olla niin hyvässä poppoossa, ettei ketään päästetty kaatumaan ja luovuttamaan. Aina sai mennä vaikka jollekkin yöksi, jos ei halunnut olla yksin. Niin epäsuomalaista! Ja olen siitä edelleen niin kiitollinen ja onnellinen, että kyyneleet nousee silmiin. Aitoa välittämistä ja sitäkautta tsemppaamista!

Läheiset siis vaikuttaa paljon siihen mitä istestäsi ajattelet. Jos sinua tuetaan ja sinun päämääriisi uskotaan niin se antaa uskomattoman paljon voimaa itsesi uskomiseen ja sitäkautta hyväksymiseen!

Mutta se ei riitä. Muutos lähtee sinusta. Itsekin olen itseäni vihannut. Ja se viha oli suurta. Kun mietin sitä vihan määrää yläasteajoilla aloin aina itkemään. Miten ihminen voikaan niin itseään vihata? Ja kyllähän mua kiusattiin, mutta mulla oli kavereitakin. Siinä vaiheessa siis itse ruokin vihaa ja kiusaajat vähän boostasi.

Miten itse lähdin sitten muuttumaan? Muutos lähti siitä kun kiusaajat jäi. Olin enään itse itseni kiusaaja ja haukkuja. Lisäksi se ehkä vaikutti, että ekaa kertaa elämässäni joku oli musta kiinnostunut kunnolla ja olin tuolloin 16v. Joku piti musta ihan tosissaan. Nooh juttuhan kariutu, mutta tajusin, että mustahan pidetään, muhun voi ihan ihastua! Voih, ihania oivalluksia teini-iässä oonki saanut! ;)

Kuitenkin epävarmuutta kesti aina sinne asti kun täytin tuon maagisen 21v. Oikeestaan olin jo ihan OK sujut itteni kanssa täyttäessäni 20v, mutta esim rannalla oleskelu olisi ehdoton nounou. Lisäksi mulla oli 20-21 ikävuoden välillä vaihe, jolloin koitin muuttaa jotenkin mun luonnetta. Olla vähemmän räjähtävä ja enempi aikuinen. Jo se kertoo siitä, ettei kaikki mee niiku pitäis. Mähän hain sillä vaan hyväksyntää, mutta mihin?
No siihen vihaan itseäni kohtaan.

Vähän yli vuos takaperin päätin, että mun oikeesti pitää oppia rakastamaan itteeni. Ei riitä että tykkään vaan. Kun itseään pitää rakastaa. Sillä itsenihän kanssa sitä tuun olemaan loppuelämään asti. Ei oo kiva olla ihminen ketä vihaa tai joka on vain OK omasta mielestä.

Miten sitten lähdin muuttamaan ajattelutapaani? Helposti! Ensin mielikuva omasta kropasta kuntoon. Peilin eteen ja tarkastelemaan itseään, koko kroppaansa. Vaateet päällä tai alasti, illalla tai aamulla, ihan sama! Katsella vaan ja alkuun löytää niitä hyviä kohtia. Kun edistyi pystyi myös tuijottamaan niitä huonoja ja miettimään onko se nyt niin paha. Ja hyvinä päivinä tokaista itselleen että hitto näytät tyttö hyvältä!

Lisäksi silmät kiinni. Miettimään miltä haluaisi näyttää ja yhtäkkiä näyttääkin vähän timmimmältä, lihaksikkaammalta, ehkä siltä mitä todellisuudessa on. Sillä tiedän, että mun kehonkuva on vääristynyt ja tottakai se on kun en ole tarpeeksi käsitellyt muutosta kropassani. Nyt olen jo pitemmän aikaa käsitellyt ja alan näkemään itseni sellaisena mitä olen. Tosin, edelleen hieman isompana, mutta suunta on oikea!

Kun olin oppinut suhtautumaan kroppaani hyvin niin siinä samalla mun luonnekkin vaan muuttu sellaseksi mitä se on. Räjähtävä, naurava, joskus vähän ajattelematon ja tuntuu hyvältä olla taas oma itsensä. Suurin vihankohdehan mulla oli oma kroppani, joten se sitten johti oman luonteen vihaamiseen. Jos jollain on ollut ongelmia pelkästään oman luonteensa kanssa saa jakaa tarinaa miten pystyi hyväksymään sen osan itsestään. :)

Tosin tässä tilassa en olisi ilman muita ihmisiä. Mun ihania ystäviä ja läheisiä keitä rakastan niin pirusti. Mutta ennenkaikkea tässä en olisi ilman sitä monien kymmenie tuntien ajatustyötä, missä olen keskittynyt aiheeseen: "miksi minä olen rakastettava"

Katellaan peiliin ja rakastetaan itseämme. Sitäkautta pystytään myös rakastamaan muita ja tuhoamaan tätä suomen kultuuria tässä suhteessa.

Itselläni on siinä vielä kehitettävää, etten olisi muille kateellinen. Sillä kyllä mä olen, vasten tahtoani. Muttei se nykyään ole niin pahaa..uskon siis, että siitäkin pääsee yli. Yleensä jos olen kateellinen, kysyn itseltäni miksi ja selvitän voinko itse tehdä niin ja mitä se vaatii, vai olenko turhaan vain katkeran kateellinen, vaikken asialle mitään voi. Ja lisäksi muistutan itseäni, että olisi toisesta varmaan kiva, jos olisin hänen puolestaan onnellinen. Toivottavasti se onni tulee joskus suoraa, eikä naisaivoni koukeroiden kautta. ;) Mikäli kateus ei lopu, voin sanoa vaan toiselle että hitsi oon sulle kateellinen tuosta ja tuosta. Enkä pura sitä piilovittuiluun tai haukkumiseen. En nää siinä mitään ideaa.

Mä muuten tiedän, että käsittelen aika paljon blogissani itsensä hyväksyntää. Muttakun mun mielestä siitä asiasta ei puhuta tarpeeksi ja siitäkun ei voi muistuttaa tarpeeksi tässä nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi tiedän, että se joitakuita muita auttaa. Että on hyvä tietää jonkun nousseen itsevihasta terveeseen itserakkauteen. Terve itserakkaus muuten meinaa sitä, että kyllähän ne loukkavat ja lyttäävät kommentit tuntuu pahalta. Tottakai tuntuu. Lähinnä myös siksi, etten ymmärrä miksi monet tuntemattomat tulee haukkumaan?! Mitä orgasmeja he siitä saa.. niin kiusaajia en tosiaan ole ymmärtänyt koskaan. Mulla ei tosiaan ole asennetta "haters gonna hate" vaan "likers gonna like." Sillä jos oikeesti jotakuta risoo vaikka mun blogi tai luonne, niin olis vaan pitämättä mitään yhteyttä. Sehän ois molemmille winwin! Hankkis ne mielensä orgasmit jostain muusta, kun toisten lyttäämisestä.

On oikeesti niin mälsää, että aina pitäis olla parempi, että riittää. Vaikka todellisuudessa nyt riittää se mitä on, mutta voihan siitä aina kehittyä! Se on vain plussaa.:)

Mukavaa tiistai-iltaa kaikille! Mä lähen jollekki boosterikahveille ja sitten hakkaamaan mun kanankoipia. Whii!!

Enkä muuten tiiä poikkeilinko taasvähän aiheesta.. no mun blogi ja mun säännöt. Heh!

Terkuin;

Niin ärsyttävän positiivinen Roosa. ;)