Miksi kisahaaveet jäi?

Tälleen mulle jo yön pikkutunneilla on hyvä kirjottaa taas vähän diippiä juttua ja fiilareita. Ja nyt nostan asian pöydälle, josta mun on vaikea puhua. Ja se on asia, mikä on alkanut varmistumaan mulle vasta lähi kuukausina.

Monet kaverini ja tuttuni tiesivät mun kunniahimoisen tavoitteen. Kisata bodyfitness junnuissa vuonna 2015. Ensi vuonna. Se piti olla mun eka kisavuosi. Vuosi, jolloin jo useemman vuoden haaveesta kisata toteutuisi. Jolloin ylittäisin itseni ja voittaisin itseni, vaikka olisin karsinnoissa viimeinen. Toki ensinhän halusin bikiniin, vielä kun olin pulleempi tyttö, mutta ajan kanssa tavoitteet koveni ja jopa tajusi, ettei ruumiinrakenteeni ole bikiniin sopiva.

Monesti ennen salia suljin silmäni ja mietin itseni siellä lavalla. Treenasin mielessä tulevat kisat. Mittasin ruokani ja skippasin monet MONET sosiaaliset tapahtumat silmissä palaen tuli ja voiton tahto tulevia kisoja miettien.

Mulla oli periaatteessa kaikki tarvittava. Oli valmentaja, laadukkaat ravinteet, motivaatio. Ihmiset kehui kuinka tyttö kasvaa.

Mitä sitten tapahtui?

Valmentaja pysyi, ravinteet pysyi. Mutta sitten se alkoi; valtaisa sairasteluputki. Ja minkä se vei? Motivaation osittain. Miksikö? No koska vuodessa ei ole oikeasti montaa kuukautta, jolloin olen ollut täysin terve. Sairastelu on saattanut kestää viikon tai jopa pari kuukautta! Ja mikä on syynä? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ja se tuntuu niin hullulta, ettei moni edes usko, että olen ollut kipeä. Sekö tekee kipeää. Ihankun mä nauttisin siitä, että makaan kotona, kun oon kuitenkin menevä luonne. Itkin ja makasin. Oli pakko.

Kehitys minimoitui, eikä se ollut ravinnosta kiinni. Emmä laihtunut. Päinvastoin. Nestettä kerty ja vaikken sitä myöntänyt, se toi stressiä. Tosin ei ihme. Saatoin kokea illalla alaselässä kipuja kun vatsaa turvotti. Vaikka ruokavalio on kunnossa eikä allergioita todettu. Välillä tuntuu, ettei mun kroppa ole palautunut yhtään siitä, kun rysäytin 15kiloa 4kk sisällä pois.

Ja aina jos tunsin, että olen tulossa kipeäksi niin ns. antauduin tunteelle ja totta hitossa sitä silloin sairastuu. Jotenkin vain antauduin ja kelasin, ettei tästä tuu paskaakaan. Ja nykyään edelleen säikähdän esim kurkku kipua. Pelkään äärettömästi, että pian ollaan taas kipeä useamman kuukauden.

Nyt viimoisella melkein 3 viikon totaalilepotauolla oli pakko pysähtyä miettimään. Pääkoppa, miten voit? No se edelleen halusi kisaamaan. Se vain halusi syvällä sisimmässään kisaamaan. Monesti meni salille väsyneenä, koska hitto halusin kisaamaan vuonna 2015! Mun kisavuosi! Noin se vain ajatteli, vaikka olin kelannut muuta ulkoisesti.

Kisakuntoon ja kisojen voittaminen toi mulle stressiä. Ja se stressi vie voimaa. Ja sitä motivaatiota. Mun oli pakko, aivan pakko, höllätä.

Ja ei, se höllääminen ei oo helppoa. Ei tosiaankaan, kun olet yli vuoden kieltäytynyt vaikka menemästä syömään, jos äiti tekee ruokaa. Kun olet kieltäytynyt ottamasta sitä yhtä siideriä. Kun olet kieltäytynyt valtavilta makeanhimoilta, jopa yrittämällä nukkua sen pois.

Toki mun oloa vähän helpottaa se, että jopa mulla tää fitness tulee välillä ulos korvista. On se niin pinnalla. Jotenkaan, en halua todistaa fitnesshörhöille et musta on kisaamaan. Miksi sen tekisin, kun treenaan itseäni varten, vaikka harva sitä tässä fitness-suomessa tuskin uskookaan.

Mulle on kuitenkin tärkeintä hyvä olo. Se olo mitä salilla riehuminen mulle tuottaa. Ja toki myös se, miten irtaudun maailmasta kun saan höpistä asiasta, joka on mulle tärkeää. Asiasta, joka pelasti mut masennukselta.

Ja oon saanu mun motivaation takasin ja GODD se tuntuu hyvältä! Ei oo enää pakkopullaa, ei niin yhtään.


Toki valehtelisin varmasti jos väittäisin, että kisahaaveita ei enään koskaan tule. Enkä koskaan sulkisi silmiä ja unelmoisi kisoista. Oishan se siistiä voittaa lavalla itsensä ja muut. Kisavietti pysyy. Ja edelleen lihaksikkaampi nainen haluu mut kasvamaan vaan enemmän ja enemmän. Haluan olla parempi.  Se halu ei vaan saa mennä jaksamisen edelle. ja siksi kisahaaveita ei tule hetkeen. Ihan itseni takia.

Eli lyhyesti ja ytimekkäästi; mun paineensietokyky ei vaan kestä kisaamistavotteita, ei ainakaan vielä lähivuosina.

Nyt vaa letkeesti nostelen rautaa samalla kasvatellen hups vahingossa lihasta ja mietin rauhassa. Sen olen päättänyt, että mikäli en kisaa ikinä niin en kisaa! Aion silti kasvaa. Olla se da massa Mustonen. Iha näin vaan tiedoksi teille.

(tuleva) Massa Mustonen kiittää ja kuittaa.

Ja hei! Musta on kyllä myös mahtavaa, että tää fitness on niin pinnalla, kuhan ei vedä överiksi. Kuunnelkaa kehoa ja se sisältää sen pääkopan hyvinkin vahvasti!

Olipa muuten taas niin diippiä olevinaan ja en varmasti sanonut ees niitä juttuja mitä alkuun piti. Tää on niin tätä. Ainakin alan olemaan uskottava bodari, kun aivot ja ajatuksenkulku ei vaan toimi. ;)