Kovaa! täysiä! Vai eikö sittenkään?

Huomenta tyypit!

Tässä vetelen aamusufeeta ja vapoa puuron jälkeen vapaapäivänä. Tänään on ns. "supervapaa." Ei oo töitä eikä treeniä. Näitä päiviä mulla on ollut vuodessa, no, liian vähän.

Mitä mun väsymykselle kuuluu? Hyvää, parempaa. Se ei ole enään niin dominoiva tunne ja tässä vaiheessa voin vain raskain mielin todeta, että oma vika. Mitä en osannut levätä ja pysähtyä aiemmin.

Viikon sisään oon vetänyt neljä treeniä. Sehän on ihan ok määrä, mutta tuntuu kovin pieneltä. Kun vielä olis se yks treeni ja jotain cardiookin ois hyvä tehdä. Mutta nyt ei passaa, vaan pitää kuunnella kroppaa tarkemmin kuin ikinä.

Treenit on menneet ok ja jokaisella treenillä J on ollut mukana, joka on hyvä, sillä eilen taas takkusi hieman asenne. Liekö johtui toissapäivän selkätreenistä joka oli niin awesome ja vaikka lähdinkin ennenkuin voimat loppui, niin eilen väsytti. Ei vedetty kovaa ja täysiä. Tosin, kaikki treenit ovat olleet napakoita, muttei sitä mitä ne on ollut. Kun nyt ei passaa. Se aika tulee vielä.

Mä jopa oon miettiny, passaako mulle vielä tuo "Kovaa ja täysiä"-tapa treenata. Ja noilla kerroillahan on pakkotoistoja, pudotuksia. Ja ei sillä, mä tykkään niistä, mutta mun kropalle se oli liikoo. Jos niitä ottaiskin vaan sillontällön ja nöyrtyisin taas jälleen kerran. Keskittyisin vaan siihen tekniikkaan ja rutistuksiin, niin ei tarvis enään ottaa takapakkia väsymyksen takia.

Nyt joku S ja V lukee tätä. Ja ei suostu ottaa mua hackralliin. Ottakaa vielä joskus! Ja selekäreenii! Mut en oo vaan niin kova äijä kun he. En jaksa mukana. Oonkoha mä vaan nii keltanokka koko lajissa?

Tosin, ei mun tapa tee musta huonompaa. Kaikilla on se oma tapa. Omalle kropalle parhain. On vähän vääristynyt kuva, että aina pitäis oksentaa aminohapot poikkeen ja luulla kuolevansa. Et sali ois maanpäällinen helvetti, jota silti niin rakastaa. Tai no, mä nyt ainakin rakastan kaikkea pahaa vissiinkin, mutta siihenkin välillä kyllästyy. Mutta itseni tietäen; eksyn vielä väärälle polulle reenaamisen suhteen. Sen vaan tiedän ja aistin. ;) Mutta sitte taas palautellaa. Onneks ei oo mihkää kiire valmiissa maailmassa, varsinkaan kun bodylavat ei ole lähivuosien tavoite, jos tavoite ollenkaan.

Oon muute törkeen onnellinen, että vatsa toimii taas (nyt varmaa pitäis koputtaa puuta?) Aamupaino kinnaa korkeella, mutta eiköhän se sieltä laske. Nyt ei mitään ressiä, sillä oon aika onnellinen siitä, ettei väsymys enään niin rajota mun elämää ja mulla on vahva toivo, että se lähtee itsestään pois, nyt kun vain malttaa. Ja sitäkautta lähtee paino laskuun ja mun turvonnu maha pois. Kaikki ajan kanssa!

Näissä tauoissa on aina hyvä puoli, tai oikeestaan se on tosi hyvä. Sitä tajuaa paljon liikuntaa rakastaa ja kuinka sitä kaipaa. Sama fiilis oli n. kaksi vuotta sitten, kun koin samantyyppisen väsymyksen. Silloin on aikalailla se ja sama miltä näytät ulkoisesti ja vaikka vähän lihoisitkin, kuhan pääset vain jumpalle. Tekemään asia, mitä rakastat ja mikä tuo sulle hyvän olon.

ja taukojen aikana aina tajuan, että mä oon oikeesti vasta aloittelija. Aina 18vuotiaaseen asti, mulla ei ollut oikein minkäänmoista kuntoa ja vielä pari vuotta sitten olin ylipainoinen. Tottakai ne tyypit, jotka on aina harrastanut liikuntaa jaksaa paremmin. Tai ne jotka on puntanneet 5 vuotta pitääkin vetää melkosen piippuun itsensä erikoistekniikoin, että kasvaa. Mut mä en oo niitä tyyppejä. Mä oon vasta tieni alussa liikunan ja monen muunkin asian suhteen. Voisin olla pitemmällä ikääni nähden, mutten ole. Muistetaan siis edelleen aina, mistä ja milloin lähdettiin liikenteeseen asiassa kuin asiassa.

Nyt vaan jatketaan harjoituksia. Mulla on vahva fiilis, että tuleva syksy ja talvi on kasvamisen aikaa. Ja kuukauden, parin päästä vedän taas kovaa ja täysiä, mutta paljon fiksummin, mitä aiemmin.. ainakin sen hetken. ;)
Ahneella kun ei ole koskaan hyvä loppu.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Halein;

Roosa