Heitä se vaaka hemmettiin, just niin!

Nyt erityisesti kevään ja kesä aikaan mun selekään varsinkin on ilmestynyt jotain ihme pahkuroita.. Farkut on alkanut kinnaamaan vielä enemmän. Jotkut paidat alkaa olla haastava saada poikkeen. Jottain tapahtuu. Reeni kulukee ja tyttö kasvaa. Vieläpä tuo ikuisuusongelma selkä on tuntunut alkavan ottaa reeniä vastaan ja siitä onkin tullut nyt lempireeniä!

Tämähä on aivan selevää, että paino saattaa ottaa vähän noususuhdannetta, kun lihas kerää nestettä. Ja joo, oon herkutellu kesällä, kuten tiedättekin. Mutta edelleenkään turha sitä on yrittää peitellä, heh,

Ai samperi,en oikeastaan halua edes tietää paljonko painan. Tökkäis muuten koko homma siihen, aivan varmasti. Vähän kun edelleen olen vaa'an vanki. Ja kun tiiän kokemuksesta, miten reagoin jos vaaka on yli 65 killoo. Ahistaa niin pirusti, vaikka 168cm pituselle se on vielä muutennii normaalipaino. Ihmeellinen tuo ihmismieli. Todella ihmeellinen.

Peilikuva miellyttää ihan jees. Aamusin ei valittamista. Ja päivisin kehtaa olla rantsulla itsevarmasti ekaa kertaa ikinä.

Niimpä onkin aika tehdä suht radikaali liike. Henkilövaaka lentää nyt kesä/talvi-tauolle äitille. Kaivellaas se sitten ensi keväänä esiin, jos tilanne sen näyttää vaativan.

Talousvaaka ei lennä mihkään. Ei todellakaan. Sitä käytän varmasti, sitä ilman ei vielä pärjää kokoaikaa. Ei oo vielä niin tuttua hommaa, vaikka tosi tuttua onkin.

Mutta tälläsiä mietteitä tännään. Kuntotsekkiin muuten pittäis mennä. Tavallaan jännittää niinku aina, muttaku tietää kasvaneensa, ihan kiva mennä sinne pällistelemään. Koska jos mä huomaan, huomaa Mattikin. Se on varma se!

Nyt työt pois alta ja sit olille ja ojentajille runtua. Täysiä.

Halausin; 

Roosa

Miksi kisahaaveet jäi?

Tälleen mulle jo yön pikkutunneilla on hyvä kirjottaa taas vähän diippiä juttua ja fiilareita. Ja nyt nostan asian pöydälle, josta mun on vaikea puhua. Ja se on asia, mikä on alkanut varmistumaan mulle vasta lähi kuukausina.

Monet kaverini ja tuttuni tiesivät mun kunniahimoisen tavoitteen. Kisata bodyfitness junnuissa vuonna 2015. Ensi vuonna. Se piti olla mun eka kisavuosi. Vuosi, jolloin jo useemman vuoden haaveesta kisata toteutuisi. Jolloin ylittäisin itseni ja voittaisin itseni, vaikka olisin karsinnoissa viimeinen. Toki ensinhän halusin bikiniin, vielä kun olin pulleempi tyttö, mutta ajan kanssa tavoitteet koveni ja jopa tajusi, ettei ruumiinrakenteeni ole bikiniin sopiva.

Monesti ennen salia suljin silmäni ja mietin itseni siellä lavalla. Treenasin mielessä tulevat kisat. Mittasin ruokani ja skippasin monet MONET sosiaaliset tapahtumat silmissä palaen tuli ja voiton tahto tulevia kisoja miettien.

Mulla oli periaatteessa kaikki tarvittava. Oli valmentaja, laadukkaat ravinteet, motivaatio. Ihmiset kehui kuinka tyttö kasvaa.

Mitä sitten tapahtui?

Valmentaja pysyi, ravinteet pysyi. Mutta sitten se alkoi; valtaisa sairasteluputki. Ja minkä se vei? Motivaation osittain. Miksikö? No koska vuodessa ei ole oikeasti montaa kuukautta, jolloin olen ollut täysin terve. Sairastelu on saattanut kestää viikon tai jopa pari kuukautta! Ja mikä on syynä? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ja se tuntuu niin hullulta, ettei moni edes usko, että olen ollut kipeä. Sekö tekee kipeää. Ihankun mä nauttisin siitä, että makaan kotona, kun oon kuitenkin menevä luonne. Itkin ja makasin. Oli pakko.

Kehitys minimoitui, eikä se ollut ravinnosta kiinni. Emmä laihtunut. Päinvastoin. Nestettä kerty ja vaikken sitä myöntänyt, se toi stressiä. Tosin ei ihme. Saatoin kokea illalla alaselässä kipuja kun vatsaa turvotti. Vaikka ruokavalio on kunnossa eikä allergioita todettu. Välillä tuntuu, ettei mun kroppa ole palautunut yhtään siitä, kun rysäytin 15kiloa 4kk sisällä pois.

Ja aina jos tunsin, että olen tulossa kipeäksi niin ns. antauduin tunteelle ja totta hitossa sitä silloin sairastuu. Jotenkin vain antauduin ja kelasin, ettei tästä tuu paskaakaan. Ja nykyään edelleen säikähdän esim kurkku kipua. Pelkään äärettömästi, että pian ollaan taas kipeä useamman kuukauden.

Nyt viimoisella melkein 3 viikon totaalilepotauolla oli pakko pysähtyä miettimään. Pääkoppa, miten voit? No se edelleen halusi kisaamaan. Se vain halusi syvällä sisimmässään kisaamaan. Monesti meni salille väsyneenä, koska hitto halusin kisaamaan vuonna 2015! Mun kisavuosi! Noin se vain ajatteli, vaikka olin kelannut muuta ulkoisesti.

Kisakuntoon ja kisojen voittaminen toi mulle stressiä. Ja se stressi vie voimaa. Ja sitä motivaatiota. Mun oli pakko, aivan pakko, höllätä.

Ja ei, se höllääminen ei oo helppoa. Ei tosiaankaan, kun olet yli vuoden kieltäytynyt vaikka menemästä syömään, jos äiti tekee ruokaa. Kun olet kieltäytynyt ottamasta sitä yhtä siideriä. Kun olet kieltäytynyt valtavilta makeanhimoilta, jopa yrittämällä nukkua sen pois.

Toki mun oloa vähän helpottaa se, että jopa mulla tää fitness tulee välillä ulos korvista. On se niin pinnalla. Jotenkaan, en halua todistaa fitnesshörhöille et musta on kisaamaan. Miksi sen tekisin, kun treenaan itseäni varten, vaikka harva sitä tässä fitness-suomessa tuskin uskookaan.

Mulle on kuitenkin tärkeintä hyvä olo. Se olo mitä salilla riehuminen mulle tuottaa. Ja toki myös se, miten irtaudun maailmasta kun saan höpistä asiasta, joka on mulle tärkeää. Asiasta, joka pelasti mut masennukselta.

Ja oon saanu mun motivaation takasin ja GODD se tuntuu hyvältä! Ei oo enää pakkopullaa, ei niin yhtään.


Toki valehtelisin varmasti jos väittäisin, että kisahaaveita ei enään koskaan tule. Enkä koskaan sulkisi silmiä ja unelmoisi kisoista. Oishan se siistiä voittaa lavalla itsensä ja muut. Kisavietti pysyy. Ja edelleen lihaksikkaampi nainen haluu mut kasvamaan vaan enemmän ja enemmän. Haluan olla parempi.  Se halu ei vaan saa mennä jaksamisen edelle. ja siksi kisahaaveita ei tule hetkeen. Ihan itseni takia.

Eli lyhyesti ja ytimekkäästi; mun paineensietokyky ei vaan kestä kisaamistavotteita, ei ainakaan vielä lähivuosina.

Nyt vaa letkeesti nostelen rautaa samalla kasvatellen hups vahingossa lihasta ja mietin rauhassa. Sen olen päättänyt, että mikäli en kisaa ikinä niin en kisaa! Aion silti kasvaa. Olla se da massa Mustonen. Iha näin vaan tiedoksi teille.

(tuleva) Massa Mustonen kiittää ja kuittaa.

Ja hei! Musta on kyllä myös mahtavaa, että tää fitness on niin pinnalla, kuhan ei vedä överiksi. Kuunnelkaa kehoa ja se sisältää sen pääkopan hyvinkin vahvasti!

Olipa muuten taas niin diippiä olevinaan ja en varmasti sanonut ees niitä juttuja mitä alkuun piti. Tää on niin tätä. Ainakin alan olemaan uskottava bodari, kun aivot ja ajatuksenkulku ei vaan toimi. ;)

Kovaa! täysiä! Vai eikö sittenkään?

Huomenta tyypit!

Tässä vetelen aamusufeeta ja vapoa puuron jälkeen vapaapäivänä. Tänään on ns. "supervapaa." Ei oo töitä eikä treeniä. Näitä päiviä mulla on ollut vuodessa, no, liian vähän.

Mitä mun väsymykselle kuuluu? Hyvää, parempaa. Se ei ole enään niin dominoiva tunne ja tässä vaiheessa voin vain raskain mielin todeta, että oma vika. Mitä en osannut levätä ja pysähtyä aiemmin.

Viikon sisään oon vetänyt neljä treeniä. Sehän on ihan ok määrä, mutta tuntuu kovin pieneltä. Kun vielä olis se yks treeni ja jotain cardiookin ois hyvä tehdä. Mutta nyt ei passaa, vaan pitää kuunnella kroppaa tarkemmin kuin ikinä.

Treenit on menneet ok ja jokaisella treenillä J on ollut mukana, joka on hyvä, sillä eilen taas takkusi hieman asenne. Liekö johtui toissapäivän selkätreenistä joka oli niin awesome ja vaikka lähdinkin ennenkuin voimat loppui, niin eilen väsytti. Ei vedetty kovaa ja täysiä. Tosin, kaikki treenit ovat olleet napakoita, muttei sitä mitä ne on ollut. Kun nyt ei passaa. Se aika tulee vielä.

Mä jopa oon miettiny, passaako mulle vielä tuo "Kovaa ja täysiä"-tapa treenata. Ja noilla kerroillahan on pakkotoistoja, pudotuksia. Ja ei sillä, mä tykkään niistä, mutta mun kropalle se oli liikoo. Jos niitä ottaiskin vaan sillontällön ja nöyrtyisin taas jälleen kerran. Keskittyisin vaan siihen tekniikkaan ja rutistuksiin, niin ei tarvis enään ottaa takapakkia väsymyksen takia.

Nyt joku S ja V lukee tätä. Ja ei suostu ottaa mua hackralliin. Ottakaa vielä joskus! Ja selekäreenii! Mut en oo vaan niin kova äijä kun he. En jaksa mukana. Oonkoha mä vaan nii keltanokka koko lajissa?

Tosin, ei mun tapa tee musta huonompaa. Kaikilla on se oma tapa. Omalle kropalle parhain. On vähän vääristynyt kuva, että aina pitäis oksentaa aminohapot poikkeen ja luulla kuolevansa. Et sali ois maanpäällinen helvetti, jota silti niin rakastaa. Tai no, mä nyt ainakin rakastan kaikkea pahaa vissiinkin, mutta siihenkin välillä kyllästyy. Mutta itseni tietäen; eksyn vielä väärälle polulle reenaamisen suhteen. Sen vaan tiedän ja aistin. ;) Mutta sitte taas palautellaa. Onneks ei oo mihkää kiire valmiissa maailmassa, varsinkaan kun bodylavat ei ole lähivuosien tavoite, jos tavoite ollenkaan.

Oon muute törkeen onnellinen, että vatsa toimii taas (nyt varmaa pitäis koputtaa puuta?) Aamupaino kinnaa korkeella, mutta eiköhän se sieltä laske. Nyt ei mitään ressiä, sillä oon aika onnellinen siitä, ettei väsymys enään niin rajota mun elämää ja mulla on vahva toivo, että se lähtee itsestään pois, nyt kun vain malttaa. Ja sitäkautta lähtee paino laskuun ja mun turvonnu maha pois. Kaikki ajan kanssa!

Näissä tauoissa on aina hyvä puoli, tai oikeestaan se on tosi hyvä. Sitä tajuaa paljon liikuntaa rakastaa ja kuinka sitä kaipaa. Sama fiilis oli n. kaksi vuotta sitten, kun koin samantyyppisen väsymyksen. Silloin on aikalailla se ja sama miltä näytät ulkoisesti ja vaikka vähän lihoisitkin, kuhan pääset vain jumpalle. Tekemään asia, mitä rakastat ja mikä tuo sulle hyvän olon.

ja taukojen aikana aina tajuan, että mä oon oikeesti vasta aloittelija. Aina 18vuotiaaseen asti, mulla ei ollut oikein minkäänmoista kuntoa ja vielä pari vuotta sitten olin ylipainoinen. Tottakai ne tyypit, jotka on aina harrastanut liikuntaa jaksaa paremmin. Tai ne jotka on puntanneet 5 vuotta pitääkin vetää melkosen piippuun itsensä erikoistekniikoin, että kasvaa. Mut mä en oo niitä tyyppejä. Mä oon vasta tieni alussa liikunan ja monen muunkin asian suhteen. Voisin olla pitemmällä ikääni nähden, mutten ole. Muistetaan siis edelleen aina, mistä ja milloin lähdettiin liikenteeseen asiassa kuin asiassa.

Nyt vaan jatketaan harjoituksia. Mulla on vahva fiilis, että tuleva syksy ja talvi on kasvamisen aikaa. Ja kuukauden, parin päästä vedän taas kovaa ja täysiä, mutta paljon fiksummin, mitä aiemmin.. ainakin sen hetken. ;)
Ahneella kun ei ole koskaan hyvä loppu.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Halein;

Roosa