Tositarina viime helatorstaista.

Koneelta löytyi teksti, jonka olen kirjoittanut heinäkuussa. Tekstissä olen käynyt läpi kaatumispäivän.
Tekstissä ilmenevä ensimäinen ajatus kaatumisen jälkeen on muuten tosi kuin vesi. Se ehkä kertoo siitä, miten kova treenidraivi minulla oli päällä toukokuussa.

”Helatorstai 25.5.


Makoilen parvekkeen lattialla ja nautin vapaapäivästä sekä auringosta.Laiskottaa kovasti, mutta pian on mentävä ulkotreeneihin. Nousen ja vaihdan treenikamat niskaan, musiikit korville ja google mapsiin kaverin osoite. Matkaa on vähän yli kilometri, mikä käy hyvänä alkulämmittelynä.


Kaverille päästyäni menee pilveen ja hiekkakentälle saapuessamme alkaa tuulla kylmästi.Ennen treeniä puhutaan siitä, miten toiminnallinen treeni on ihanaa. Minua vaan häiritsee ja pelottaa valtava loukkaantumisriski. Puhumme kuitenkin, ettei mitään käy kun on varovainen.


Aloitellaan treenit ja toisena lämmittelynä kannetaan kaveria repparissa.Otan pari juoksuaskelta ja menetän tasapainon. Oikea jalkani yliojentuu polvesta alaspäin ja kaadun. Tajuan välittömästi, että polvi on rikki. Suojakramppi koko jalassa oli melkoinen ja tunsin, kuinka jalka kaatumishetkellä muljahti. Mutta sitli pohdin että jalka on maksimissaan ehkä sijoiltaan.
Ensimmäinen ajatus rehellisesti oli, että kai nyt pääsen lauantaia treenaamaan jalkoja, kun on kaverin kanssa treenitreffit. Vielä tuolloin näin asian mahdollisena, jos lepuutan jalkaani pari päivää.


Nostan käden ylös ja huikkaan, että multa meni polvi. Kaverit auttavat minut ylöskun jalka ei kanna. Kentän laidalla tehdään KKK ensiavuksi. Sen jälkeen lähdemme välittömästi kavereiden kanssa sairaala Neoon päivystykseen. Ihmiset kyselivät pitäisikö tilata ambulanssi mutta tokaisin että onhan minulla toinen jalka.
Matkalla soitan pomolle, että nyt kävi näin ja kerron olevani varmaan huomenna saikulla.


Päivystyksessä selviää, ettei jalka ole sijoiltaan, vaan jotain pahempaa on tapahtunut. Päivystävä lääkäri epäilee eturistisidevammaa. Murtumaa ei näin nuorella epäillä, eikä jalkaa kuvata.
Saan lähetteen ortopedille perjantaille, uuden kylmäpussin jalkaan sekä elämäni ensimäiset kyynärsauvat.


Kun pääsen päivystyksestä hajoan täysin, mutta kuitenkin vain minuutiksi. Onhan polvi vielä paikoillaan ja kuntoon se tulee. Lisäksi löytyy IFin kattava tapaturmavakuutus.


Mieheni tulee hakemaan minut Neosta ja naurahtaa. Tosin ei hän tiennyt, mikä polvessa on. Eihän kukaan meistä vielä tiennyt.


Hän auttaa minut autoon ja ajamme Cittariin. Olemme luvanneet mennä kavereille grillaamaan. Kaupassa istun pyörätuoliin, koska klinkkaus ei oikein vielä luonnistu.
Ruokia ostellessamme tajuan, ettei ole nälkä ja mukamas ihan sama mitä ostetaan.
Ruoka ei ole vuosiin ollut mulle ”ihan sama” ja alan ymmärtää, kuinka mun kroppa ja mieli ovat oikeesti aika shokissa.


Kaupassa pomo soittaa kysyäkseen, että miten on huomisen laita. Istun siinä pyörätuolissa ja hetken jo mietin, että jos sitä sanoisi menevänsä. Onneksi osasin ajatella järjellä ja totesin vain, ettei jalka kanna. Eipä minusta olisi ollut seisomaan kahdeksaa tuntia.


Kavereilla grillataan ja istun tuolissa. Kotiin lähdettäessä tajuamme kuinka jalka on kerännyt nestettä. Pohje on valtava ja kivikova. Muistan tänäkin päivänä, miten polveen särki koskea sen pinkoisuuden takia.


Olin helpottunut, että sain ajan jo perjantaiksi. Oletin, että sillon selviäisi, mikä polvessa on.”

Semmonen on siis kaatumispäivä noin niinkun jonkinmoiseen tarinamuotoon väännettynä.

Mukavaa jouluviikon alkua kaikille!:)

-Roosa

Operaatio oikea jalka.

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää"

Viime toukokuun helatorstai. Torstai oli toivoa täynnä. Aurinkoa ja treeniä. Sitten yksi harha-askel ja kaatuminen. Klinkkaaminen päivystykseen olettan että jalka meni vain paikoiltaan. Jalka kerää vain verta ja turpoaa. Alkuviikosta magneetti ja selviää että takaristiside on osittain revennyt sekä sääriluun yläosassa on murtuma.

En toukokuun lopussa itkenyt kuin pari minuuttia. En ollut ennen loukkaantunut ja ajattelin että minun asenteella kyseessä on parin- kolmen kuukauden juttu. Kesän lopulla palaan töihin ja joulukuussa varmasti treenaan jalkoja. Näin mietin vaikka lääkäri korosti vamman vakavuutta.

Meni viikkoja tai jopa kuukausi että aloin tajuamaan asian laitaa. Murtuman takia oli oikean jalan varauskielto ja menin keppien varassa. Oli kamalaa huomata miten viiden vuoden aikana hankitut jalkalihakset surkastuivat ja voimat katosivat. Oli kamalaa käydä suihkussa yhdellä jalalla ja pelätä kaatumista. Hikoilin klinkatessa. Ja ensimäisen kerran kun menin salille yksin klinkaten matka vei jonkun 40 minuuttia. Ennen se vei 10 minuuttia.

Asenne oli kuitenkin hyvä. Olin päättänyt heti kaatumisesta asti, että täältä noustaan ennätysajassa. Ja kovempana kuin koskaan.
Olin myös jollain tapaa helpottunut. Voi kuulostaa hassulta, mutta vanhana elämäntapa sohvaperunana pelkäsin palaavani ylipainoisen elämään ja kadottavani urheilija minäni. Mutta päinvastoin urheilija minä nosti vain päätään ja palo palata koviin treeneihin on ollut koko ajan jäätävä. Myös tuo salille klinkkaus tapahtui ihan pari päivää kaatumisen jälkeen.

Koitti heinäkuu ja fysioterapia alkoi. Saavuin fyssarille kaveri tukena ja mukana oli myös kepit ja ortoosituki jalassa. Fyssari sanoi, että hetkeen ei ehkä kovaa treenata, että siihen on hyvä varautua.

Fyssari kysyi hallitsenko kroppani. Itsellä oli oikean jalan hallinta tietysti aivan hukassa niin itse olisin vastannut että en hallitse. Kaverini vastasi puolestani varmasti että hallitsee se.

Kaikki meni hyvin, vaikka tuskan hiki oli kova. Ja pelko kaatumisesta valtaisa. Kuitenki fysioterapiassa kehityin joka kerta ja sain haastettua itseäni. Fyssarikäynnit oli viikon kohokohta!

Toki kesä oli hyvin raskasta aikaa. Urheilu on ollut niin iso osa yli viisi vuotta, että oli olo kun olisi eronnut hyvin toimivasta suhteesta. Onneksi tukiverkkoni oli hyvä ja asenne periksiantamaton.

Saapui syyskuu ja paluu töihin. Olin täynnä intoa ja toivoa. "Jes joulukuussa olen jo täyspäiväisesti töissä ja treenaan jalkoja kovaa!" Nyt kun mietin tuota iloista ja itsevarmaa asennetta en ihmettele parantumiseni nopeutta. Lääkärikin sanoi että tuo asenne kyllä auttaa. Ja auttaahan se. Palo takaisin normaaliin elämään ja treenaamaan.


Töissä meni 1.5kk hyvin. Olin väsynyt henkisesti, mutta fyysisesti kroppa kesti, joka oli itselleni prioriteetti numero yksi. Tunteja nostettiin ja kivut alkoivat. Se oli itselleni paha paikka. Kontrollikäynnitkin ortopedillä olivat loppuneet. Mistä kipu tulee?

Olin lopen uupunut. En edes muista milloin olisin ollut yhtä loppu. Ajattelin, että kuvittelin kivun. Olen vain laiska. Edelleenkin halu treenaamaan sai jatkamaan.
Mutta kun tilanne meni siihen, ettei töiden jälkeen voinut tehdä mitään ja aloin olla itkuisa oli aika pohtia ja sanoa asioita ääneen. Lisäksi väsymys ja turhautuminen alkoi paistaa minusta läpi myös työelämässä työkavereilleni.

Onneksi työpaikka, työterveys, fyssari ja ystävät laittoivat menemään ortopedille takaisin. Jalka kuivattiin uudelleen marraskuun lopussa. Ensimmäinen magneetti kun oli hieman epäselvä polvessa olleen veren takia.

Kipuun löytyi syy. Kierrukkarepeämä ja rustovaurio. Olo oli helpottunut, mutta myös turhautunut. Pelkoa toi myös se tieto, että jalka operoidaan. Mutta niin siitä toivottavasti saadaan toimiva. Ja empähän ollut kuvitellut kipuakaan.

Kaikki pysähtyi. Fysioterapia ja työt.

Nyt olen jälleen sairaslomalla ja odotan leikkausta. 2.1.2018 heti aamusta menen sairaala Neoon.

Tällä hetkellä elän hieman epävarmuudessa mitä polvesta löytyy. Mutta teen kaikkeni, että polvi on niin hyvässä kunnossa leikkauspäivänä kun vain mahdollista.

Ei tämä helppoa ole ja odotan saavani suhteen kovaan liikuntaan takaisin. Mutta saan sentään kävellä ja ehkä sitten jo keväällä treenata lujaa.

Olen varma, että tälle kaikelle on syy. Ainakin olen jo nyt vahvempi ihminen mitä toukokuussa. Olen myös saanut nähdä ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Jotka jaksaa auttaa ja tukea. Olen siis menettänyt jotain tässä ajassa, mutta myös saanut.

Myös kiinnostus kropan toimivuuteen sekä hyvinvointiin on kasvanut. Onkin jännä nähdä, mihin lajiin keskityin seuraavaksi. Onko viisi vuotta kestänyt bodausjakso tässä?

En tiedä onko tämä ensimmäinen ja viimeinen postaus jalkaan liittyen. En tiedä osaanko enää blogata niinkuin kolme vuotta sitten. Sen näkee sitten! Toisaalta, onhan tämä homma aina ollut terapeuttista hommaa kirjoittaa asioita ylös.

Kiitos jos jaksoit lukea. <3

Ps. Huomasin että olitte laittanut mulle kommenttia, vaikka tauko "vähän" venähti. Kiitos paljon! Lämmitti mieltä löytää kommentteja missä jotkut on miettinyt mitä mulle kuuluu. Mikäli teitä vielä siellä on, niin ehkäpä mä palaan blogimaailmaan. :) Kuitenkin treenit tulevat varmastikin muuttumaan ja sitä kautta ehkä saan uusia aiheita!

-Roosa

Maanantaina massan massakausi päättyy.

JA ALKAA KISADIEETTI!

No ei kyl todellakaan ala. Että ihan leuka oli. Mutta nyt kun minulla on huomionne, niin olokaa hyvä

ja lukaiskaa teksi läpi ja laittakkee ajatuksia tuonne kommenttiboksiin, niin aletaan herättelee mun blogia eloon. Eiks je?

Tänään tosiaan aamulla oli vähän jännitystä ilmassa,kun käväsin moikkaan nopiaan valmentajaa. Ja mähän oon tällähetkellä vähän vajaakuntonen kun otin sit jonkun kurkkupöpön itelleni ja puolitoista päivää oon vaan makoillut. Voitte kuvitella kuinka kiva oli mennä sitten kuntoa näyttämään. Niin.

Mites se tsekki sitten meni? Aika neutraalisti. Ois voinu mennä paremminkin, mut mun rento ote massakauteen toi toki pientä noottia, niinku kuuluukin. Ja tapaamisen jälkeen tuli kyllä annettua itelle noottia ehkä vähän rajummin ajatustasolla. Koska ruokavaliosta lipsuminen on sekä mulle paskaa ja samoin valmentajalle. Eli pieniä pettymyksentunteita jouduin käsittelemään heti tapaamisen jälkeen.

Tosin onneksi valiota olen noudattanut semmosen 80% ajasta, joten uskon että dieettikin lähtee rullaamaan hyvin. Kun nyt jos olen massalla lipsunut, niin ei ne macrot oo hirmusti heitellyt. 

Hyvä puoli tuossa rentoudessa on ainoastaan ollut se, että oon nyt kyl valmis noudattamaan ruokailuja 100% ja sen takia säännöllinen foodpreppäivä tulee takaisin. Eli sunnuntaisin kokataan seuraavan viikon ruuat valmiiksi.

Mikä myös havaittiin hyväksi tsekissä oli se, että vaikka paino on noussut tuonne 75kiloon, niin kunto ei oo mennyt  huonommaksi eikä se ole sama mitä se oli viimevuoden lopulla, kun menin Aikkua näkemään 72 kiloisena. Kunto on nyt siis viime vuotta siistimpi, vaikka painoa onkin enemmän!

Takaisin ruokailuaiheeseen.

Foodprep ei oikeestaan ole uutta. Oon mä sitä nyt tehnyt viime vuoden marraskuusta tähän päivään taas ahkerasti. Mikä tulee muuttumaan on se, että kypsätkin ruuat menee vaa'an kautta ja katson tarkkaan, että jokaisella ruualla on kypsänä sama grammamäärä, eikä se heitä esim. 10grammalla. Tämä sen takia, että se oikea energiansaanti on taattu ja energiaa riittää eikä iske nälkäkiukku. Tää vaatii sen, että ruuantekoon varaa oikeesti sitä aikaa kalenterista!

Kieltämättä vähä jännää lähtä dieetille, koska yleensä mun kroppa vetää aika nopeesti jumiin, mitta nyt kaloreita tulee syklitettynä eli 3. päivän välein on vähän enempi safkaa niin pyritään tällä pitämään aineenvaihdunta vilkkaana.

Salia on edelleen 4 viikkoon ja aeroja 3. Ajattelin myös nyt viikonloppuna ostaa pyörän niin hyötyliikuntakin nousee ja pyöräily auttaa myös aineenvaihduntaa pysymään hereillä. 

Ruokaohjeita ei ole vielä mulle tullut, eli niistä ei mitään fiiliksiä ole. Ainut kiva on se, että siellä on sitä vaihtelua kaloreissa, koska se on jotain uutta taas, mitä en oo aiemmin kokeillut.

Jännä nähdä miten muijan käy! Mut oon niin valmis. Mun fitness-minä on heräillyt aika mukavasti henkiin pitkästä aikaa.Toivottavasti en nyt silti ihan fitnesskuplaan palaa. ;)

Vielä ehtii kesäkuntoon vai miten se meni? Ainiin värjäsin taas tumman kesäks. Rakastan mun

hevilettiä. <3

Pusuja!

-massamustonen

4 vuoden muutos! (kuvia!)

Viime viikon perjantaina tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun päätin, että ylipaino ja huono olo saavat loppua. Synttäripäivänä olin sitten salilla ja mua suoraansanoen vitutti. Raskas työpäivä takana ja sitten pitäis vetää rinta/hauis treeni. Ja oon rintatreenissä niin paska. Ja turvottaakin.

26.5.11 Roosa 19v ja pois shopattu kylki.:D

Crossarilla heräsin siihen, miten ruoskin itseäni. Vaikka suht pitkään ollut kausi, etten ole itseni mollaamista harrastanut kummemmin, niin nyt sit synttäripäivänä olisinkin itseni pahin vihollinen. Tuli oikeesti aika paha mieli. Miksi mä teen näin? 

Silloin kun päätin muuttaa kunnolla elämäntapani, ei mun tavoitteena ollut todellakaan tämä. Että koskaan ei riitä. Vilkaisin itseäni peilistä.  Vielä pukkarissa mua silmiin katsoi turvonnut silmäpussit omistava 24v, kun ajatusmallia muunnettuani näin peilistä mun 18vuotiaan Roosan tavoitekropan ja paljon sen ylikin! Olo parani, mutta päätin silti päästää ärsytyksen irti treeneissä ihan rauhassa. Pääsin purkamaan sitten suurimman osan rautaan.

Melkoinen muutos siis siihen, mitä ajattelin kymmenen minuuttia sitten. Muistuttaa siitä, että vielä on paljon tekemistä mielen kanssa ja oman kehonkuvan muodostamisessa.

Mutta muistellaas vähän historiaa!

Jos muuten tarkkoja ollaan niin liikunnan aloitin 18-vuotiaana, jota ennen vihasin liikuntaa. Aloitin Jyväskylässä Kuntomaailmassa ja mulla oli vuoden mukana PT Kirsi auttamassa. Käytiin ihan perus juttuja liittyen ruokaan ja pari treeniä vuoden aikana. Treenasin ihan hirveesti, jopa liikaa. Kroppa oli aika väsynyt usein, tosin tietty tuloksia tuli.

26.5.2010 Roosa 18v ja Minkku. <3

Kuitenkin baarit oli kivoja, kun oli täyttänyt 18. Varsinkin 19 vuotiaana tuli juhlittua enempi.. Luulin myös paljon tietäväni ruokailusta, kun todellisuus oli eri. Esim kokonainen subi kaikilla höysteillä ei oo sieltä terveellisimmistä päästä. Mutta niin luulin. Pääasia, etten enään luule. ;)

Salille en tuolloin oikeastaan halunnut, vaan aloitin ryhmäliikunnoista. Bodypump oli kyllä ehdottomasti suosikkini! Super lihaksikas kroppa ei todellakaan ollut tavoitteena, mutta nautin vain kyseisestä tunnista.

Muistan edelleen kun näin erään naisen, kenen selkälihakset näkyivät hyvässä pukkarin valossa. Silloi mielin mielessäni"Jos ikinä olen tuossa kunnossa, olen täysin tyytyväinen itseeni!"

Sitten muutinkin pian Tahkolle, jossa liikunta jäi todella pahasti. Koitin kituuttaa itseäni nälällä. Päivät oli pitkiä ja napsin ranskalaisia pahimpaan nälkään. Vettä en juonut, vaan enemmän limsaa. Paino oli taas noususuunnassa. Tahkolla olin töissä muistaakseni 4kk.

Jyväskylään palatessani motivaatio oli hukassa. Päätin mennä Naisten liikuntakeskus Kuntoporttiin ja hankkia jäsenyyden. Hankin myös PTn, jonka kanssa sovittiin, että mun 20vuotis juhlien jälkeen aloitetaan dieetti! PTn avustuksella pudotin -15kiloa 3-4kk aikana, joka oli aivan liian nopeasti minun kropalle! Loppupaino taisi olla 55kiloa tähän 168cm pituutteen. Aineenvaihdunta sanoi itsensä irti ja ystävät sekä opettajat huolestuivat. Mä myös erosin tuolloin, sillä en oikein enään tuntenut mitään ketään kohtaan. Maksimissaan itseäni kohtaan riittämättömyyttä. Olin aika pohjalla ja silloin tajusin, ettei laihuus ainakaan ole tie onneen, vaan onnen lähde on jokin aivan muu! Tänä aikana kuitenkin tutustuin jo hieman salin saloihin ja mm. smithkyykyssä teloin alaselkäni sekä pystypunnerruksessa toisen takaolkapääni. Miksi piti olla liian mahtipontinen painojen suhteen? Noista tapahtumista johtuu myös osittain mun edelleen jatkuva raudan pelko.

28.10.12 selkä ja hoikka tyty.

Itse heräsin laihuuteeni, kun näin oman kuvani sovituskopin peilistä. Selässä näkyi rumasti luut. Mua oksetti. Lisäksi oli outoa, kun mun aina isot reidet eivät hinkanneet toisiin kävellessäni.

Lopetin valmennussuhteen, sillä PTni oli aika kiireinen ja mä olin totaalisen hukassa. Ja en tietenkään oikein puhunut tästä varsinkaan PTlleni, koska olin mielestäni epäonnistunut.

 Hyvä ystäväni Linda suositteli sitten Halosen Mattia ja suuntasin Tampereelle. Mä olin ottanut lyhyessä ajassa painoa 7 kiloa, joten mua hävetti näyttää kuntoa Matille. Sain kuitenkin tosi tsemppaavaa palautetta ja alettiin työstään hommia ja salihommat alko tosissaan! Matille olin kaikesta rehellinen ja kuntotsekit täytti aina nauru ja joskus jäätävät itkukohtaukset. Matti oli mun kuntovalmentaja, mutta vielä enemmän henkinen valmentaja! Edelleen: kiitos Matti yhteistyöstä.<3

Matilla olin yhteensä kaksi vuotta ja opin hurjasti. Kehityin hurjasti. Tutustuin uusiin huippu tyyppeihin bodypiireistä. Elin täydessä fitnesskuplassa ja treenit oli mulle kaikki kaikessa. Haaveilin bodyfitnesskisoista. Jyväskylässä meillä pieni treeniporukka, missä pojat opetti mulle treeniä ihan ilmaiseksi. Kiitti Santtu, Juri ja Ville. <3.

Halosen aikana paino laski alussa 58kiloon kun saatiin nesteistä pois ja sen jälkeen nousi maltillisesti.
Valmennussuhteen lopussa vaaka näytti 68 kiloa, eli olin ottanut valmennuksen aikana kymmenen kiloa painoa!

käsikehitystä mitä tehtiin Halosen aikaan. ;) Ja mun ekat FRDDYT!!!

+10 kiloa pelkkää iloa. <3

Sitten tuli kuvioihin motivaatiomies ja yhtäkkiä jokin vaan meni treenien edelle.Yöunet jäi kun laitettiin viestiä ja aina vapaapäivinä piti lähtä Turkuun! Sitten pian muutinkin jo Turkuun.

Melkonen FITNESSKISSA! ;)

Sovittiin Halosen kanssa, että aika päättää valmennussuhde. Tuntui, etten mä nyt ehtinyt niin keskittyä treeniin. Oli uusi kaupunki, uusi työ ja ihana mies.

Jatkoin kokoajan treenaamista, mutta luoja Turussa on hyvät kebabit! Otin painoa, mutta reenit kulki. Silti oma olo alkoi ahdistamaan, farkut kinnaamaan. Otin PT Ramin, mutta jotenkaan en ollut valmis. Motivaatiota ruokailuun ei vain ollut. Sen sijaan opin paljon treenitekniikoista ja nykyään selkäreenikin menee perille! Lisäksi rahatilanne oli paska, niin lopetettiin valmennussuhde. "Kyllä mä ite osaan."

dat shape. <3 Tässä oon ollut Halosella noin vuoden. :)

Jotenkin olin itse vaan sitten hukassa. Sain taas sekoitettua aineenvaihduntaa kunnolla. Ei mihinkään. Sitten laitoin Halmon Antille viestiä, et nyt joku PT kuka sanoo totuuden ja on hyvä sekä vaativa. Antti suositteli vaimoaan Aikkua ja laitoin viestiä. Aikku on aina ollut ihminen, kenet nähdessäni oon mennyt aina ihan puihin ja pelännyt ja kunnioittanut. Se nainen on tehnyt kroppansa eteen valtavasti töitä!!

Aikakausi kun olin ilman valkkua.:)

Kun Aikun kanssa nähtiin niin jännitin ja tuli se totuuskin aika päin kasvoja. Ja hyvä niin. Tiesin, että jos treenaan 5 kertaa viikossa, en saisi näyttää siltä. Tehtiin Aikun kanssa sopimus, että hän tsekkailee mun kuntoa ja laatii ruokavalion ja mä hoidan treenini. Sillä mulla ei ole yhtään fiilistä toteuttaa mitään ohjelmaa tällähetkellä. Meidän yhteistyö on nyt kestänyt jokin 4-5kk ja hyvin on mennyt! Aikku osaa niin hyvin perustella miksi syödä ja treenata niin miten teen ja syynä ei ole vain"mieti miltä näytät vuoden päästä!" vaan syinä on aina terveelliset hyvän olon syyt. Ja se jotenkin puree muhun paremmin. Nyt mulla on tosiaan ns bulkki päällä, koska ekaa kertaa en saa välittää siitä, että paino nousee. Nyt paino on 75.6, mutta koska luotto Aikkuun on kova, niin nou hätä! Lisäksi kuntohan on vain nesteinen ja aineenvaihdunta on vilkas kuin mikä! Eli ei haittaa yhtään ,jota hieman itsekkin ihmettelen. :) Tosin asiaan auttaa varmaan se, että aamuisin peiliin katsoessa maha ei oo pingottunut ja turvonnut, vaan mun silmään ihan ok!Tosin, en tiedä johtuuko se mun ajattelutapojen muutoksesta, mutta vaikka johtuisikin, niin eipä tuo mittään! Pääasia, ettei ole kriisissä itsesä kanssa. :)

Toki mä odotan, että mitähän täältä alta kuoriutuu, kun en varsinaisesti oo koskaan kunnolla dieetannut sen jäätävän  -15kg dieetin jälkeen. Mutta se aika kun tulee, en tee sitä yksin, etten mene hukkaan ja tee tyhmiä päätöksiä.

Mikä mun tavoite on sitten tällähetkellä? Oppia ja nauttia liikunnasta ja hyvästä ruuasta. Tietty!

Selkää kuukauden takaa :)

Huh, tulipa pitkä teksti, mutta tää oli lyhyin tiivistys mihin pystyin. 4 vuotta on kuitenkin pitkä aika! vaikka silti matka on vasta alussa. :)

Viimeviikon lauantaina. :)

Mukavaa viikon alkua!

<3:llä; Massamustonen

Irtiotto Pietarissa.

Ihanat kesäkelit ovat saapuneet Suomeen!

Kelit oikeastaan alkoi silloin, kun olin viime keskiviikosta sunnuntaihin Pietarissa käymässä perheen kanssa. Oli oikein hyvä nollaus kaikkeen.

Treenasin höntsäilytreenin vain kerran, muuten keskityin aivan muuhun. Jos hotellin sali olisi ollut monipuolisempi, olisi treenaustakin ollut ehkä enemmän. Muttei toisaalta haittaa, että se jäi aika minimiin. Kuitenkin kävelyä kertyi päivien aikana niin paljon ja ruuan nauttiminen ei ollut kolmen tunnin välein, sillä kyllä vain nälkä unohtui, kun oli niin paljon ihmeteltävää!

Kun syötiin niin syötiin hyvin. Ei nyt mitenkään super tyhmästi, mutta nopeiden arkiruokien unohtaminen hetkeksi teki hyvää. Tosin monien bodareiden lempilihaa eli kanaa tuli silti useasti syötyä. Koska onhan se nyt vaan niin hyvää!

Mitä juomiseen tulee niin vettä ei tullut juotua niin paljon kun Suomessa, kun sitä ei kätevästi hanasta saanut.
Myöskään vesipullo ei ollut jatkuvasti mukana, koska kannoin pientä laukkua sen helpon vartioimisen vuoksi.Toki join vettä 1-1.5litraa päivässä, mutta se on puolet tottumuksestani. Eipähän tullut ravattua vessassa ja Suomessa heti maanantaina join yli neljä  litraa ja sit sain ravata kyllä kokoajan!


Mitä alkoholiin tulee niin ruuan kanssa join viiniä ja välillä kuplivaa.Oltiin kuitenkin hienoissa rafloissa syömässä ja baletin välitauolla tietty piti lasi skumppaa porukalla nauttia! Viimeisenä iltana taisin jopa pari lasia juoda, mutta muuten rajoitin aikalailla yhteen.Toki yöunet kärsivät heti alkoholista,kun sitä en ole tottunut juomaan edes ruuan kanssa. Mutta kerrankos sitä! Vodkaa nautin snapsin vain viimeisenä iltana. Ja eipä tuo Venäjäläinen vodka ainakaan minua säväyttänyt "pehmeydellään".

Kuitenkaan en pode yhtään huonoa omatuntoa mistään juomisista tai syömisistä. Miksi potisin?Mulla oli mahtava ja rentouttava loma ja kiitos siitä kuuluu seuralle, maisemille, nähtävyyksille, säälle, ruualle ja juomalle!

Pietari oli kyllä jäätävän hieno paikka ja kun vaan viisumit sai kuntoon niin sinne oli helppo matkustaa junalla. Ehdottomasti joskus toistekkin Pietariin tai vaikka Viipuriin. Hienoin paikka oli kyllä Eremitaasi. Jokaisessa huoneessa tuli aina vain uudelleen sellanen"wau!" efekti. Niin hassua kuvitella, että se on joskus ollut jonkun koti?! Neva-risteilykin oli aivan ihana illalla, kun joelta sai katsella miten hienosti kaupunki on valaistu!

Mutta jos mietitte jotain reissua niin miksei Pietariin! Matkakaan ei ole paha! Tosin shoppailuparatiisi se ei ole, sillä vaatteissa samat hinnat kuin Suomessa. Mutta ruoka, alkoholi, hotellit ja palvelut ovat edullisia. :)

Nyt Suomessa kieltämättä on väsymys iskenyt. Maanantaina kuitenkin menin sitten vetämään kunnon selkätreenin, missä tunsi hyvin sen, miten pieni tissuttelukin verottaa treeneistä. Puhti meinasin loppua ja nyt pidän jo toista lepopäivää. Käytiin äsken vain mummopiskin kanssa käppäilemässä rauhakseen ulkona, ettei lepopäivät olisi pelkästään vain töitä, koska sitten se pian käy mielenpäälle tuo arki. Mutta super väsyneenä en näe pointtia lähtä salille. Sinne harvoin kun menee vain höntsäämään.

Pietarista otetut kuvat on siskojeni ja motivaatiomiehen ottamia. :)Itsellä jäi kännykkäkamera usein laukkuun,sillä välillä koen missaavani hetken, jos katsoo asiat linssin läpi.. :) Onneksi muut olivat innokkaita kuvien ottajia!

Huomenna ois perjantain13. ja tämä neito täyttää 24v. Ajattelin juhlistaa töillä ja jalkatreenillä. Päikkäritkin vois ottaa. Vanhuus kun ei tule yksin. ;)

Paljon olisi postausideoita ja lenkeillä jos voisin kirjoittaa, saisitte usein hyviä ja ajatuksia herättäviä postauksia! Mutta ajatukset aina hälvenee tässä kotisohvalla. Pitäisi ehkä joku päivä mennä puistoon kirjoittamaan kera salaatin ja limsan, jos se auttaisi pitämään ajatukset pinnalla!

Palaillaan taas!

-massamustonen

Lisää ruokaa ja supersarjoja

Moikka!

Oon potenut täällä kotosalla influenssaa viimeviikon tiistai-illasta ja nyt sunnuntaina on ekaa kertaa jo olo, että ehkä tää tauti joskus loppuu! Saanen kyllä ilmeisesti kiittää ihan ok kuntoani ja elämäntapojani siinä suhteessa, ettei influenssa ollut niin paha, mitä kaikki siitä aina tuntuu puhuvan. Eihän yli 38 asteen kuume herkkua ole samalla kun nokka vuotaa, lihaksia särkee ja yskii keuhkoja pihalle  ja meinaa monesti pökrätä kun nousee sängystä. 

Mutta valitin motivaatiomiehelle aivan ehkä liikaa olooni nähden. Mutta se menkööt sen piikkiin, että olin (ja olen edelleen) hyvää vauhtia mökkihöperöitymässä. 

Noh, huomenna lääkäri soittaa ja suon vielä sen päivän aikalailla täyslevolle. Jospa sitten takaisin duunin pariin. Treenejä tuskin uskallan aloittaa ennen viikonloppua, kun jälkitaudit influenssassa on helposti saatavilla ja niin ilkeitä, että varmaan minäkin murtuisin totaalisesti siinä vaiheessa.

Ennen sairastelun alkua, näin taas mun viisasta valmentajaa ja kateltiin kuntoa ja inbodya. Inbody näytti vähän tulosten huonontuneen, koska nestetasapaino kropassa oli aivan eri, kun edellisillä kerroilla. Johtuen mun sairastelusta(olin ennen influenssaa flunssassa..)

Kunto kuitenkin näytti menneen eteenpäin, joten otettiin pihtimittaukset ja aletaan käyttää sitä myös mittarina jatkossa. En tosiaan tiedä mitä tulos näytti pihdeillä ja tällähetkellä tuskin edes haluan tietää. Sen tunsin, että kyljestä saa vielä riittävän hyvin kiinni, eli nou hätä ja siitä on suunta vain pienempään vyötäröön.;)

Ja mikäs sen mukavampi tapa lähtä saavuttelemaan kiinteämpää kuontaloa, kuin ruuan lisäys! Painohan mulla oli mystisesti noussut, mutta ehkäpä lihakset ovat alkaneet vihdoin ottaa painetta itseensä? Kuitenkin nälkä ja hikoilun lisääntyminen salilla on selvä merkki siitä, että aineenvaihdunta heräilee ja aika laittaa lisää pökköä pesään! Tässä valmentaja on erityisen tärkeä, sillä ekaa kertaa ei saisi nyt välittää siitä nouseeko paino.Se on toissijainen asia. Koska vaikka kuinka massamustosena on tätä nolo myöntää ja olen koittanut totuutta kaartaa: aina on vaakalukema kiinnostanut, eikä se saisi nousta, vaan pysyä samassa tai mieluusti laskea.

Nyt kuitenkin haetaan sitä lihasta ja mikä tärkeintä: pökitään aineenvaihdunta käyntiin. 

On siis aika unohtaa vaaka. Ja peili. Valmentaja on nyt se, kuka sanoo miltä näytetään ja millon ruokaa lisätään. Koska tavoitteena ei nyt kuitenkaan ole kerätä fläsää, muttei liiakseen olla nälässäkään.

Oon myös näkemiskerroilla jaksanut inistä siitä, kun ei saa tehdä kunnolla pitkiä sarjoja ja hapottaa lihasta kunnolla. Toki tähänkin on ollut syy. Ollaan  tehty isoja liikesarjoja ja suht raskailla painoilla, jotta ollaan saatu aineenvaihduntaa vilkastettua salilla lisää. Nyt kuitenkin ollaan jo siinä vaiheessa, että jokatoinen viikko pysyy perus suorat sarjat ja se pidetään voimaviikkona, mutta jokatoinen viikko onki supersarjojen vuoro, jolloin toistomäärät nousee. Mulla on ollut kyseistä kikkailua aiemminkin ja musta se toimii niin hyvin! Saa lisää monipuolisuutta treeneihin!

Nyt kun pääsis vaan treenaamaan tai jaksaisi edes alkuun syödä nuo ruokamäärät, mitä pitäisi. Kipeenä oon syönyt surkean vähän ja harvoin. Kahdesti päivässä jotain ja sekin ollut välillä niin vastenmielistä. Edelleenkään nälkä ei nyt niin kummittele, eli todellakin oon toipilas, jos ei suklaatakaan tee mieli! ;)

Mutta ensi viikon vapaaviikonloppua odotellessa, että pääsee reenaamaan! Ekan treeniviikon silti aion ottaa iisisti, sillä haluan päästä terveenä seuraamaan Fitness Classicin lauantaipäivää! Kuka muu on tulossa?:)

Puss och kram!

Kyseinen kuva on vanha. En käy kipeänä salilla. En ole niin tyhmä.

Kun fitnesskupla puhkeaa. Mitä sitten?

Kierittelin äsken lihapullia ja kun mies kysyi onko tylsää, vastasin ettei ole, kun päässä pyörii niin paljon ajatuksia. Ja sit se lähti "siis tiiäkkö paljon mua ärsyttää kun.."Eli perus ilta meillä. Nainen valittaa ja mies on "Jep. jep!" Mä kyllä harvemmin valitan meistä, vaan ihan vaan muista. Ja nyt mua ärsytti se, kun ihmiset lähtee mustamaalaamaan esim bikinifitnesstä siinä kisaamatta. Eli kisaus ollut vain ajatustasolla ja ehkä valmistautumistasolla jo. On ehkä jo sponsorii ja jotkut tietää sun nimen. Olet silti aivan uusi parin lajissa ja vedät homman vähän yli. 

Tän tekee oikeestaan hyvin moni leikin alottanut. Eli siis ottaa valmentajan, käy salilla ja syö puntarin mukaan. Sit kestetään leikkiä pari vuotta ja kyllästytään totaalisesti kun alkaa kehitys junnaamaan. Joko ruokavalioon tai treeneihin. Tai molempiin. Koska kaikki on nii tuttua kauraa. Eikä ole. Moni on syönyt lapun mukaan ja reenannut lapun mukaan (ja pahimmassa tapauksessa ei ole varma edes miten liikkeet tehdään ja  esim jonkun supersarjan idea kärsii.) Ja lisäkseen ollaan unohdettu se muu elämä, koska ollaan uudesta asiasta näin innoissaan.

En nää alkuinnostuksessa pahaa tai siinä, että huomaa, ettei noin tarkkaan kaiken tekeminen olekkaan oma juttu. Mullakin alko tökkimään ruokalappu ja se, että joku määräsi miten reenaan. Tuli vaihe, kun kalori oli kaveri ja söin mielummin oikeita lettuja kuin banaanilettuja. Koska onhan ne parempia.

Treeneihin en koskaan kuitenkaan kyllästynyt. Aloin vain tekemään omia reenejä ja motivaatiomieheltä olen onneksi oppinut paljon PALJON tekniikoista. Treenit toi ja tuo edelleen mulle siis suurta iloa,koska hiffailen aina jotain uutta. Nykyään en tarvitse edes niinpaljon jelppiä uuden liikkeen kanssa. Osaan lähtä itse hyvin kokeilemaan eri asentoja ja kulmia, millä saan parhaan tuntuman treenattavaan lihakseen. Ja olen hiffannut, kuinka vaikeaa bodaus oikeesti on!

Selkäreenejä oon oppinut vetämään vasta alle vuoden. (sc: massamustonen)

 Mitä ruokavalioon tulee, niin nykyään opettelen sitten kuuntelemaan kroppaa ja opettelen katsomaan missä on paljon mitäkin, siis ravintosisällöltään. Pyrin samoihin macroihin päivittäin, että osataan katsoa miten kroppa niihin reagoi. Kullostaa aika hifistelyltä ,muttei se ole. Loppupeleissä pääasia on et on 80% syömisistäni puhdasta ruokaa ja tiedän mitä syön. Ja että reeneissä reeni menee perille.

Lettu on edelleen namilettu, mutta se on täyttä paskaa taasen, kun jotkut fitnekseen kyllästyneet ihmiset liputtaa sen eteen, että aina pitäisi valita se kaloripommi jos tekee herkkuja mieli. What? Eikä pidä. Varsinkaan, jos olet herkkusuu. Olen puhunut siitä, ettei kannata hemmotella itseään pilalle, varsinkaan jos takana on suuri työ kroppasi eteen.

Mä lihoin kun tuli semmonen totaali kyllästyminen tarkkaan ruokavalioon ja ylivedettyihin mättöpäiviin. Söin mitä sattuu ja milloin sattuu. Tuli väsymys ja kiloja. Vedettii aineenvaihdunta vähän sekaisin. Kroppa oli kuitenkin pari vuotta saanut säännöllisin väliajoin hyvää ruokaa. Mut eeei ku kyllästyttii ja vedettii sit plörinäks koko homma. Iha kiva.

En silti lähtenyt haukkumaan esim jotain bodyfitnesstä ihan lyttyyn. Miksi olisin sen tehnyt, kun en ole koskaan kisannut? Että se on ollut vain ajatustasolla. Miksi mustamaalata asiaa mistä ei tiedä? Ei vaan mun aivot sulata hommaa.

Mitä mä sit harrastan? No bodaamista ja syön terveellisesti. Voe hitsinpimpulat ku oon nii tuleva bodyfitnesskissa että!! En ole. En todellakaan tiedä, miltä tuntuu pitää siisti offikunto tai miltä tuntuu vetää dieetti. Enkä haluakkaan tietää. Tykkään syödä myös joskus niitä oikeita lettuja, mut nykyään kohtuudella. Miksikö? No jos joka pv syöt vähän sokeria sieltä sun täältä sua väsyttää. Voin kertoa sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja on se inhottavaa kun turvottaa. Tiedän senkin. Varsinkin kun mun vatsa suuttuessaan on kuin kova pallo. Silti en oo analysoi itselleni vilja-allergiaa, mut se onkin sit jo ihan eri tarina.Ihankun terveellisesti syömiseen pitäisi nykyään olla joku painava syy. Vaikka nykyään kun tulee niin paljon tietoa niin sitähän on helppo ja kannatava tehdä. En ymmärrä.

Tekstin pointti? Varmaan se, että tietäkää mitä teette ja älkää yrittäkö olla sitä mitä muut olettaa että olette/teette. Muistetaan, että meitä pelkkiä bodareitakin nykyään löytyy. Jotka siis jaksaa ihanvaan huvikseen bodata.Täysiä ja kovvaa, muttei liian tosissaan. ;)

Ja tiedostetaan, että kisaaminen on aika vaativa juttu ja tottakai se vie osan elämästä. Eihän joku maratoonarikaan voi skippaa treenejä noin vain, mutta faktahan on se, että fitnekseen pyritään kisaamaan liian usein. Tuskin jos päätät aloittaa keväällä juoksun, on tavoitteena vuoden päästä maratooni. Jollain toki voi olla, mutta muistetaan olla realistisia. Ja nauttia matkasta. Oli laji mikä tahansa, vaikka ratsastus tai pianonsoitto, niin kisat niistä ei ikinä katoa. Ensin tutustu lajiin ja mieti sitten, mihin rahkeesi riittävät. Jos tavoite on kova, niin tottakai se vaatii enemmän aikaa ja voimavaroja. Jos huomaat, ettei se olekaan hommasi, niin miksi menet haukkumaan jutun ihan lyttyyn? Miksi?

Onks jollain samanlaisia fiiliksiä tai kokemuksia? Tai onko fitness teistä vaan perseestä? Jos on, niin miksi?

Tän vauhkoamisen jälkeen olen yhtä rauhallinen kuin kuvassa. =)

Puss och kram!