Tositarina viime helatorstaista.

Koneelta löytyi teksti, jonka olen kirjoittanut heinäkuussa. Tekstissä olen käynyt läpi kaatumispäivän.
Tekstissä ilmenevä ensimäinen ajatus kaatumisen jälkeen on muuten tosi kuin vesi. Se ehkä kertoo siitä, miten kova treenidraivi minulla oli päällä toukokuussa.

”Helatorstai 25.5.


Makoilen parvekkeen lattialla ja nautin vapaapäivästä sekä auringosta.Laiskottaa kovasti, mutta pian on mentävä ulkotreeneihin. Nousen ja vaihdan treenikamat niskaan, musiikit korville ja google mapsiin kaverin osoite. Matkaa on vähän yli kilometri, mikä käy hyvänä alkulämmittelynä.


Kaverille päästyäni menee pilveen ja hiekkakentälle saapuessamme alkaa tuulla kylmästi.Ennen treeniä puhutaan siitä, miten toiminnallinen treeni on ihanaa. Minua vaan häiritsee ja pelottaa valtava loukkaantumisriski. Puhumme kuitenkin, ettei mitään käy kun on varovainen.


Aloitellaan treenit ja toisena lämmittelynä kannetaan kaveria repparissa.Otan pari juoksuaskelta ja menetän tasapainon. Oikea jalkani yliojentuu polvesta alaspäin ja kaadun. Tajuan välittömästi, että polvi on rikki. Suojakramppi koko jalassa oli melkoinen ja tunsin, kuinka jalka kaatumishetkellä muljahti. Mutta sitli pohdin että jalka on maksimissaan ehkä sijoiltaan.
Ensimmäinen ajatus rehellisesti oli, että kai nyt pääsen lauantaia treenaamaan jalkoja, kun on kaverin kanssa treenitreffit. Vielä tuolloin näin asian mahdollisena, jos lepuutan jalkaani pari päivää.


Nostan käden ylös ja huikkaan, että multa meni polvi. Kaverit auttavat minut ylöskun jalka ei kanna. Kentän laidalla tehdään KKK ensiavuksi. Sen jälkeen lähdemme välittömästi kavereiden kanssa sairaala Neoon päivystykseen. Ihmiset kyselivät pitäisikö tilata ambulanssi mutta tokaisin että onhan minulla toinen jalka.
Matkalla soitan pomolle, että nyt kävi näin ja kerron olevani varmaan huomenna saikulla.


Päivystyksessä selviää, ettei jalka ole sijoiltaan, vaan jotain pahempaa on tapahtunut. Päivystävä lääkäri epäilee eturistisidevammaa. Murtumaa ei näin nuorella epäillä, eikä jalkaa kuvata.
Saan lähetteen ortopedille perjantaille, uuden kylmäpussin jalkaan sekä elämäni ensimäiset kyynärsauvat.


Kun pääsen päivystyksestä hajoan täysin, mutta kuitenkin vain minuutiksi. Onhan polvi vielä paikoillaan ja kuntoon se tulee. Lisäksi löytyy IFin kattava tapaturmavakuutus.


Mieheni tulee hakemaan minut Neosta ja naurahtaa. Tosin ei hän tiennyt, mikä polvessa on. Eihän kukaan meistä vielä tiennyt.


Hän auttaa minut autoon ja ajamme Cittariin. Olemme luvanneet mennä kavereille grillaamaan. Kaupassa istun pyörätuoliin, koska klinkkaus ei oikein vielä luonnistu.
Ruokia ostellessamme tajuan, ettei ole nälkä ja mukamas ihan sama mitä ostetaan.
Ruoka ei ole vuosiin ollut mulle ”ihan sama” ja alan ymmärtää, kuinka mun kroppa ja mieli ovat oikeesti aika shokissa.


Kaupassa pomo soittaa kysyäkseen, että miten on huomisen laita. Istun siinä pyörätuolissa ja hetken jo mietin, että jos sitä sanoisi menevänsä. Onneksi osasin ajatella järjellä ja totesin vain, ettei jalka kanna. Eipä minusta olisi ollut seisomaan kahdeksaa tuntia.


Kavereilla grillataan ja istun tuolissa. Kotiin lähdettäessä tajuamme kuinka jalka on kerännyt nestettä. Pohje on valtava ja kivikova. Muistan tänäkin päivänä, miten polveen särki koskea sen pinkoisuuden takia.


Olin helpottunut, että sain ajan jo perjantaiksi. Oletin, että sillon selviäisi, mikä polvessa on.”

Semmonen on siis kaatumispäivä noin niinkun jonkinmoiseen tarinamuotoon väännettynä.

Mukavaa jouluviikon alkua kaikille!:)

-Roosa