Tositarina viime helatorstaista.

Koneelta löytyi teksti, jonka olen kirjoittanut heinäkuussa. Tekstissä olen käynyt läpi kaatumispäivän.
Tekstissä ilmenevä ensimäinen ajatus kaatumisen jälkeen on muuten tosi kuin vesi. Se ehkä kertoo siitä, miten kova treenidraivi minulla oli päällä toukokuussa.

”Helatorstai 25.5.


Makoilen parvekkeen lattialla ja nautin vapaapäivästä sekä auringosta.Laiskottaa kovasti, mutta pian on mentävä ulkotreeneihin. Nousen ja vaihdan treenikamat niskaan, musiikit korville ja google mapsiin kaverin osoite. Matkaa on vähän yli kilometri, mikä käy hyvänä alkulämmittelynä.


Kaverille päästyäni menee pilveen ja hiekkakentälle saapuessamme alkaa tuulla kylmästi.Ennen treeniä puhutaan siitä, miten toiminnallinen treeni on ihanaa. Minua vaan häiritsee ja pelottaa valtava loukkaantumisriski. Puhumme kuitenkin, ettei mitään käy kun on varovainen.


Aloitellaan treenit ja toisena lämmittelynä kannetaan kaveria repparissa.Otan pari juoksuaskelta ja menetän tasapainon. Oikea jalkani yliojentuu polvesta alaspäin ja kaadun. Tajuan välittömästi, että polvi on rikki. Suojakramppi koko jalassa oli melkoinen ja tunsin, kuinka jalka kaatumishetkellä muljahti. Mutta sitli pohdin että jalka on maksimissaan ehkä sijoiltaan.
Ensimmäinen ajatus rehellisesti oli, että kai nyt pääsen lauantaia treenaamaan jalkoja, kun on kaverin kanssa treenitreffit. Vielä tuolloin näin asian mahdollisena, jos lepuutan jalkaani pari päivää.


Nostan käden ylös ja huikkaan, että multa meni polvi. Kaverit auttavat minut ylöskun jalka ei kanna. Kentän laidalla tehdään KKK ensiavuksi. Sen jälkeen lähdemme välittömästi kavereiden kanssa sairaala Neoon päivystykseen. Ihmiset kyselivät pitäisikö tilata ambulanssi mutta tokaisin että onhan minulla toinen jalka.
Matkalla soitan pomolle, että nyt kävi näin ja kerron olevani varmaan huomenna saikulla.


Päivystyksessä selviää, ettei jalka ole sijoiltaan, vaan jotain pahempaa on tapahtunut. Päivystävä lääkäri epäilee eturistisidevammaa. Murtumaa ei näin nuorella epäillä, eikä jalkaa kuvata.
Saan lähetteen ortopedille perjantaille, uuden kylmäpussin jalkaan sekä elämäni ensimäiset kyynärsauvat.


Kun pääsen päivystyksestä hajoan täysin, mutta kuitenkin vain minuutiksi. Onhan polvi vielä paikoillaan ja kuntoon se tulee. Lisäksi löytyy IFin kattava tapaturmavakuutus.


Mieheni tulee hakemaan minut Neosta ja naurahtaa. Tosin ei hän tiennyt, mikä polvessa on. Eihän kukaan meistä vielä tiennyt.


Hän auttaa minut autoon ja ajamme Cittariin. Olemme luvanneet mennä kavereille grillaamaan. Kaupassa istun pyörätuoliin, koska klinkkaus ei oikein vielä luonnistu.
Ruokia ostellessamme tajuan, ettei ole nälkä ja mukamas ihan sama mitä ostetaan.
Ruoka ei ole vuosiin ollut mulle ”ihan sama” ja alan ymmärtää, kuinka mun kroppa ja mieli ovat oikeesti aika shokissa.


Kaupassa pomo soittaa kysyäkseen, että miten on huomisen laita. Istun siinä pyörätuolissa ja hetken jo mietin, että jos sitä sanoisi menevänsä. Onneksi osasin ajatella järjellä ja totesin vain, ettei jalka kanna. Eipä minusta olisi ollut seisomaan kahdeksaa tuntia.


Kavereilla grillataan ja istun tuolissa. Kotiin lähdettäessä tajuamme kuinka jalka on kerännyt nestettä. Pohje on valtava ja kivikova. Muistan tänäkin päivänä, miten polveen särki koskea sen pinkoisuuden takia.


Olin helpottunut, että sain ajan jo perjantaiksi. Oletin, että sillon selviäisi, mikä polvessa on.”

Semmonen on siis kaatumispäivä noin niinkun jonkinmoiseen tarinamuotoon väännettynä.

Mukavaa jouluviikon alkua kaikille!:)

-Roosa

Operaatio oikea jalka.

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää"

Viime toukokuun helatorstai. Torstai oli toivoa täynnä. Aurinkoa ja treeniä. Sitten yksi harha-askel ja kaatuminen. Klinkkaaminen päivystykseen olettan että jalka meni vain paikoiltaan. Jalka kerää vain verta ja turpoaa. Alkuviikosta magneetti ja selviää että takaristiside on osittain revennyt sekä sääriluun yläosassa on murtuma.

En toukokuun lopussa itkenyt kuin pari minuuttia. En ollut ennen loukkaantunut ja ajattelin että minun asenteella kyseessä on parin- kolmen kuukauden juttu. Kesän lopulla palaan töihin ja joulukuussa varmasti treenaan jalkoja. Näin mietin vaikka lääkäri korosti vamman vakavuutta.

Meni viikkoja tai jopa kuukausi että aloin tajuamaan asian laitaa. Murtuman takia oli oikean jalan varauskielto ja menin keppien varassa. Oli kamalaa huomata miten viiden vuoden aikana hankitut jalkalihakset surkastuivat ja voimat katosivat. Oli kamalaa käydä suihkussa yhdellä jalalla ja pelätä kaatumista. Hikoilin klinkatessa. Ja ensimäisen kerran kun menin salille yksin klinkaten matka vei jonkun 40 minuuttia. Ennen se vei 10 minuuttia.

Asenne oli kuitenkin hyvä. Olin päättänyt heti kaatumisesta asti, että täältä noustaan ennätysajassa. Ja kovempana kuin koskaan.
Olin myös jollain tapaa helpottunut. Voi kuulostaa hassulta, mutta vanhana elämäntapa sohvaperunana pelkäsin palaavani ylipainoisen elämään ja kadottavani urheilija minäni. Mutta päinvastoin urheilija minä nosti vain päätään ja palo palata koviin treeneihin on ollut koko ajan jäätävä. Myös tuo salille klinkkaus tapahtui ihan pari päivää kaatumisen jälkeen.

Koitti heinäkuu ja fysioterapia alkoi. Saavuin fyssarille kaveri tukena ja mukana oli myös kepit ja ortoosituki jalassa. Fyssari sanoi, että hetkeen ei ehkä kovaa treenata, että siihen on hyvä varautua.

Fyssari kysyi hallitsenko kroppani. Itsellä oli oikean jalan hallinta tietysti aivan hukassa niin itse olisin vastannut että en hallitse. Kaverini vastasi puolestani varmasti että hallitsee se.

Kaikki meni hyvin, vaikka tuskan hiki oli kova. Ja pelko kaatumisesta valtaisa. Kuitenki fysioterapiassa kehityin joka kerta ja sain haastettua itseäni. Fyssarikäynnit oli viikon kohokohta!

Toki kesä oli hyvin raskasta aikaa. Urheilu on ollut niin iso osa yli viisi vuotta, että oli olo kun olisi eronnut hyvin toimivasta suhteesta. Onneksi tukiverkkoni oli hyvä ja asenne periksiantamaton.

Saapui syyskuu ja paluu töihin. Olin täynnä intoa ja toivoa. "Jes joulukuussa olen jo täyspäiväisesti töissä ja treenaan jalkoja kovaa!" Nyt kun mietin tuota iloista ja itsevarmaa asennetta en ihmettele parantumiseni nopeutta. Lääkärikin sanoi että tuo asenne kyllä auttaa. Ja auttaahan se. Palo takaisin normaaliin elämään ja treenaamaan.


Töissä meni 1.5kk hyvin. Olin väsynyt henkisesti, mutta fyysisesti kroppa kesti, joka oli itselleni prioriteetti numero yksi. Tunteja nostettiin ja kivut alkoivat. Se oli itselleni paha paikka. Kontrollikäynnitkin ortopedillä olivat loppuneet. Mistä kipu tulee?

Olin lopen uupunut. En edes muista milloin olisin ollut yhtä loppu. Ajattelin, että kuvittelin kivun. Olen vain laiska. Edelleenkin halu treenaamaan sai jatkamaan.
Mutta kun tilanne meni siihen, ettei töiden jälkeen voinut tehdä mitään ja aloin olla itkuisa oli aika pohtia ja sanoa asioita ääneen. Lisäksi väsymys ja turhautuminen alkoi paistaa minusta läpi myös työelämässä työkavereilleni.

Onneksi työpaikka, työterveys, fyssari ja ystävät laittoivat menemään ortopedille takaisin. Jalka kuivattiin uudelleen marraskuun lopussa. Ensimmäinen magneetti kun oli hieman epäselvä polvessa olleen veren takia.

Kipuun löytyi syy. Kierrukkarepeämä ja rustovaurio. Olo oli helpottunut, mutta myös turhautunut. Pelkoa toi myös se tieto, että jalka operoidaan. Mutta niin siitä toivottavasti saadaan toimiva. Ja empähän ollut kuvitellut kipuakaan.

Kaikki pysähtyi. Fysioterapia ja työt.

Nyt olen jälleen sairaslomalla ja odotan leikkausta. 2.1.2018 heti aamusta menen sairaala Neoon.

Tällä hetkellä elän hieman epävarmuudessa mitä polvesta löytyy. Mutta teen kaikkeni, että polvi on niin hyvässä kunnossa leikkauspäivänä kun vain mahdollista.

Ei tämä helppoa ole ja odotan saavani suhteen kovaan liikuntaan takaisin. Mutta saan sentään kävellä ja ehkä sitten jo keväällä treenata lujaa.

Olen varma, että tälle kaikelle on syy. Ainakin olen jo nyt vahvempi ihminen mitä toukokuussa. Olen myös saanut nähdä ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Jotka jaksaa auttaa ja tukea. Olen siis menettänyt jotain tässä ajassa, mutta myös saanut.

Myös kiinnostus kropan toimivuuteen sekä hyvinvointiin on kasvanut. Onkin jännä nähdä, mihin lajiin keskityin seuraavaksi. Onko viisi vuotta kestänyt bodausjakso tässä?

En tiedä onko tämä ensimmäinen ja viimeinen postaus jalkaan liittyen. En tiedä osaanko enää blogata niinkuin kolme vuotta sitten. Sen näkee sitten! Toisaalta, onhan tämä homma aina ollut terapeuttista hommaa kirjoittaa asioita ylös.

Kiitos jos jaksoit lukea. <3

Ps. Huomasin että olitte laittanut mulle kommenttia, vaikka tauko "vähän" venähti. Kiitos paljon! Lämmitti mieltä löytää kommentteja missä jotkut on miettinyt mitä mulle kuuluu. Mikäli teitä vielä siellä on, niin ehkäpä mä palaan blogimaailmaan. :) Kuitenkin treenit tulevat varmastikin muuttumaan ja sitä kautta ehkä saan uusia aiheita!

-Roosa